Olen jo aiemmin kertonut kirjoituksissani, että Pimulla on huono kuulo. Aika huono. Isännän mielestä tosi huono (= kuuro). Ei Pimuli sentään kuuro ole mutta vanhuudenvaivoina kuulo ei pelaa enää kuten silloin ennen. Vanhukselle pitää huutaa mikäli sille on jotain sanottavaa.
Eilen jouduin toimimaan jonkinasteisena ennaltaehkäisevänä erotuomarina ja syy siihen oli tuo ikäneidon "kuulovamma". Typy rouskutti sohvalla ahnaasti antamaani luuta ja Pimu oli sitä mieltä, että osa luusta kuuluu hänelle. Omaa luuta se ei huolinut vaan halusi nimenomaan Tyyperin luusta palasen. Typyhän ei moiseen suostunut ja murisi Pimulle varoituksen sanoja luuta jäytäessään. Pimu lähestyi sohvalla Typyä (ja luuta) eikä ressukka kuullut ollenkaan Typyn varoitusmurinoita. Tätä jatkui pitkä tovi ja Pimulla oli kova yritys saada luusta oma osuutensa. Arvelin, että jos en puutu peliin, tulee tappelu. Enkä halua, että kaverukset alkavat rähinöimään. Komensin siis Pimua suureen ääneen väistymään kauemmaksi ja käsimerkein näytin, että lähemmäs ei ole asiaa. Pimu katseli ihmeissään, että miksi tuo nainen huutaa ja viuhtoo hänelle. Ja kun Pimu aina merkeistäni väistyi taaemmas, alkoi se vinkumaan. Se tarkoitti sitä, että vanhus todella halusi palan luuta itselleen.
Asia ratkesi ilman riitoja, kun loppujen lopuksi irrotin luumöhkäleestä palasen myös Pimulle. Kyllä isokorva olikin onnellinen, kun se olohuoneen lattialla makusteli omaa palaansa. Sohva oli edelleen Typyn hallussa mutta paikasta viis! Pääasia, että Typyn valmiiksi pehmentämää luuta oli iso pala ja sitä sai omassa rauhassaan nautiskella. Ja kirjaimellisesti omassa rauhassa, sillä emäntä ei enää huutanut ja Typyn maiskutusta Pimu ei kuullut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiva, kun kommentoit!
Hippu, Myttö ja emäntä kiittävät.